Miksi kehomme pelkää yltäkylläisyyttä

Ihmiskehoa ei ole suunniteltu siihen maailmaan, jossa elämme tänään. Se ei ole rakennettu jatkuvaa ravinnon saantia, runsasta energian saatavuutta eikä päivittäisiä makeita ärsykkeitä varten. Ihmiskeho on tuhansien vuosien kehityksen tulos olosuhteissa, joissa niukkuus oli normaalia ja yltäkylläisyys vain lyhyt poikkeus. Juuri tämä kokemus elää kehossa edelleen – biologisena muistina.

Niukkuuden muisti ei ole metafora. Se on joukko todellisia fysiologisia ja hormonaalisia mekanismeja, jotka ovat kehittyneet turvaamaan ihmisen selviytymisen nälän, kylmyyden ja epävarmuuden aikana.

Suurimman osan ihmiskunnan historiasta ruoka ei ollut itsestäänselvyys. Energiaa saatiin epäsäännöllisesti, kausiluonteisesti ja usein niukasti. Pohjoisilla alueilla, myös nykyisen Suomen alueella, tämä paine oli vielä voimakkaampi. Pitkät talvet, lyhyt kasvukausi sekä riippuvuus metsästyksestä, kalastuksesta ja keräilystä muovasivat aineenvaihduntaa säästäväksi.

Keho ei oppinut polttamaan ylijäämää. Se oppi säästämään. Jokainen ylimääräinen kalori oli vakuutus tulevia niukkuuden kausia varten.

Niukkuuden muisti on kirjoitettu kehoomme siihen tapaan, jolla reagoimme energian saantiin. Kun yltäkylläisyys ilmestyy, elimistö ei sano ”nyt riittää”. Se sanoo: ”varastoi niin kauan kuin voit”. Tätä mekanismia ohjaavat hormonit ja hermosto – ei tahdonvoima.

Keho reagoi runsauteen paitsi rasvan varastoimisella, myös kokemalla rajoitukset edelleen uhkana. Samalla se hidastaa aineenvaihduntaa ja vastustaa paluuta alempaan painoon.

Evoluution näkökulmasta tämä on rationaalista käyttäytymistä. Nykymaailmassa se on ristiriita.

Viime vuosikymmenten tutkimus osoittaa, että niukkuuden kokemukset eivät välttämättä vaikuta vain yhteen yksilöön. Ne voivat heijastua myös seuraaviin sukupolviin epigeneettisten mekanismien kautta. Nämä muutokset eivät muuta DNA:ta itseään, vaan sitä, miten geenit aktivoituvat ja vaimenevat.

Toisin sanoen jälkeläisten keho voi olla herkempi runsaudelle, vaikka he eivät itse olisi koskaan kokeneet nälkää. Kyse ei ole kohtalosta, vaan alttiudesta. Ja juuri maailmassa, jossa energia on jatkuvasti saatavilla, tämä alttius tulee näkyväksi.

Yleinen ajatus on, että kun ruokaa on riittävästi, keho ”rauhoittuu”. Evolutiivinen todellisuus on päinvastainen. Jatkuva yltäkylläisyys on tila, josta ihmisen biologia ei omaa kokemusta. Ei ole olemassa kytkintä, jolla niukkuuden muisti voitaisiin yksinkertaisesti sammuttaa.

Siksi moderni ympäristö aktivoi säästämismekanismeja, lisää rasvan varastoitumista ja luo kroonista aineenvaihdunnallista kuormitusta.

Tässä yhteydessä lihavuus ei ole yksilön epäonnistuminen. Se on looginen seuraus kehosta, joka toimii menneisyyden sääntöjen mukaan nykyisissä olosuhteissa.

Niukkuuden muisti ei ole virhe. Se on todiste siitä, että ihmiskeho toimii täsmälleen niin kuin sen on tarkoitettu toimivan. Ongelma ei ole biologiassa, vaan ympäristössä, joka on muuttunut nopeammin kuin kehon kyky sopeutua.

Niukkuuden muistin ymmärtäminen muuttaa tapaa, jolla tarkastelemme aineenvaihduntaa, lihavuutta ja suhdettamme ruokaan. Se poistaa turhaa syyllisyyttä ja korvaa sen ymmärryksellä. Ja juuri se on ensimmäinen askel kohti yhteistyötä oman kehon kanssa – ei taistelua sitä vastaan.